TULIMME RAPAKON TAA, AIKAAN PAHIMPAAN...

"...Se yö oli kylmin kaa-aa-ai, kotiseudulla dollarin". Herättiin kaupungin surkeimmasta hotellista, eikä aiheuttanut -"Jaba-daba-duu"-huutoja, kun avattiin verhot! Olihan sitä lunta tullut, vaikka koitin noita lohduttaa edellisenä iltana, että aina ne amerikkalaiset liioittelee, kun varoittelivat snowstormista.

Meni vähän etusivu uusiksi, kun oli tarkoitus vielä tutustua paremmin Hancockiin ja Houghtoniin. Aamupala naamariin, kaivoin auton esille ja keula kohti etelää. Ajomatkaa oli edessä 345km. Ensimmäiset vilunväristykset saatiin kilometrin ajamisen jälkeen, kun vastaan tallusti nuorimies kiltissä ja t-paidassa. Hetken matkaa keli oli siedettävä, mutta sitten alkoi Keweenaw baylta puhaltaa lunta vaakatasossa.

Sata kilometriä taivallettiin tuulessa ja tuiskussa. Minulle tuli outo mieliteko kuvata teille siellä tien varressa lomaraportti "Mauno Ahonen-tyyliin". Outikin lupasi tulla tuiskuun kuvaamaan. Ei vaan yksinkertaisesti löytynyt turvallista paikkaa pysähtyä, kun lunta oli paksusti tiellä ja näkyvyys pahimmillaan 20m.

Vähän ennen Chrystal Fallsia keli selkeni ja nähtiin taas tuttuja kylttejä. Oli niitä aiemminkin, mutta ei tehnyt mieli hidastella, saati pysähtyä. Nyt kuitenkin nähtiin ensimmäinen kyltti oikein etunimellä varustettuna.

Sitten me nähtiin Outin sanoin kalakkunan sukulainen, talakkuna! Iso kanalintu, ei kuitenkaan kalkkuna, mutta hyvin lähellä sitä. Tepsutteli hangella, eikä keretty kuvata, kun paineli jo piiloon pusikkoon.

Lähestyttäessä Green Bayta, sade muuttui vuoroin jääksi, vedeksi, rännäksi ja lumeksi. Tiet oli kuitenkin suolattu ja sulia. Annettiin ramppan kalakattaa ja jossain vaiheessa tajuttiin, ettei pelloilla ole enää lunta. Ei tiedetä missä lumiraja oli, mutta täällä lunta on enää pikkaisen jossain parkkipaikkojen laitamilla.

Nyt meillä on tosi mukava huoneistohotelli. Saatiin taas pestä pari koneellista pyykkiä, niin pärjätään. Ruokapaikkakin löytyi vierestä, kun pizzeria mainosti gluteenittomia tuotteita. Mama Oudi on muutenkin taas iskussa. Sillä on näläkä koko ajan! :) Huomiseksi on luvannut komeaa säätä. Katsellaan vähän kaupunkia ja sitten siirrytään 200km etelämmäksi, Milwaukeehen.

Matka on nyt puolessa välissä. Kaksi viikkoa sitten lähdettiin reissuun ja kahden viikon kuluttua meidän pitäisi taas istua koneessa. Nyt aletaan vaan metästämään niitä lämpimiä kelejä. Olen luvannut pirkoille, että vielä meidänkin lomalla mittari näyttää 25 astetta. Tarkoitan nyt celsiuksia ja ennen kaikkea plussaa. Farenheiteissa tälläkin hetkellä mittari näyttää +30 astetta.

VIIMEINKIN CALUMETISSA!

Mentiin heti herättyämme aamupalalle. Kello oli 08:40 ja aamupala yhdeksään saakka. Respassa oli tiskin takana kyllästyneen näköinen nainen, joka töksäytti huomenet. Outi luovutti heti alkuunsa ja luikki takaisin huoneeseen. Me Päpin kanssa yritettiin särpiä jotain. Kahvikin oli loppunut ja tämä palvelualtis tuli tömistellen keittämään lisää. Paahdeltiin leivät ja otettiin kahvit. Yhtäkkiä tämä "tamma suhina" puhalsi paikalle, löi eväät nippuun, tyhjensi jääkaapin ja vei kaiken mennessään pois! Kello oli 09:00. Aamupala oli loppunut.

Lähdettiin hotellista ja Kaijan mieliksi ajettiin sen maailman korkeimman intiaanin kautta.

                               

Seuraavaksi gepsiin naputeltiin osoitteeksi Bruce Crossing. Jos joku teistä sattuu muistamaan Yleltä tulleen dokumentin Haapalan veljeksistä, jotka asuivat yhdeksänkymppisinä poikamiehinä Michicanissa ja puhuivat sujuvaa suomea. Nämä veljekset olivat asuneet ikänsä Bruce Crossingissa, käymättä kertaakaan suomessa. Linkki ohjelman klippeihin on tässä... Haapalan pojat USA. Matkalla ihailtiin taas yhtä siniristilippua.

Kovin oli masentavan näköinen kylä tämä Bruce Crossing. Pistäydyttiin postikonttorissa ostamassa Marybeth Pertulta postimerkkejä ja naapurin internet-kahvilasta isot mukit kuumaa tiskivettä. Möivät sitä siellä kahvina. Oli tuo Tulpon pojan motellikin vähän huonossa hapessa. Lappu luukulla ja näemmä myynnissä. Nyt kannattais Kuusalaisten olla näpäkkänä, niiin vois jatkaa vielä samalla nimellä!

Jatkettiin ylöspäin kohti Houghtonia. Matkalla ei ollut mitään sen kummempaa, kuin muutamia suomalaisia tiennimiä ja aina vaan enemmän lunta. Kinokset vain kasvoivat teiden varsilla.

Sitten tulimme Toivolaan! Kylään joka sulatti Outin sydämen kertarykäsyllä. Poikettiin sivuun ja Outi huuti navin kanssa kilpaa "käänny takaisin, niin pian kuin mahdollista". Ei kuulemma aikonut astua sisään Mosquito Inn-ravintolaan, epäili katon romahtavan, kun oven lyö perässään kiinni. Nähtiin me yksi talo, jossa oli unohtunut ovi tuiskulla auki, eikä sitä enää sittemmin oltu yritetty sulkea. Savu nousi kuitenkin piipusta.

Lähestyttiin Houghtonia ja miltei jokaisessa mainoskyltissä luki suomalaisia nimiä. Oli Someron tehdas, Riutan myymälä, Kinnunenkin kauppasi jotain jne. Mentiin sillasta yli Hancockin puolelle ja jatkettiin ylös kohti Calumetia. Hancockin puolella osa kadunnimistä oli paremmallakin kielellä. :)

Hancockista oli noin 11 mailia Calumetiin. Ajeltiin vähän sellaisella avoimella mielellä, kun ei oikein tiedetty mitä odottaa. Kaikkialla näkyi kuitenkin merkkejä kaivostoiminnasta ja mainareista.

Calumetin historiallinen keskusta oli kuin jokin joulukaupunki. Jalkauduttiin ihmettelemään ja poikettiin ensimmäiseen lahjakauppaan. Sieltähän ei sitten heti päästykään irti. Italialaissukuinen kauppias, jolla oli tietenkin suomalaissukuinen vaimo alkoi kyselemään mistäpäin suomea ollaan. Kertoili tietoja suomalaisista Upper Peninsulan alueella. Sanoi, että tämän alueen asukkaista 75% on suomalaisia! Hänen poikansakin on naimisissa suomalaisen kanssa, jonka sukunimi on kuulemma vaikeahko... Niilekselä. Kauppiaalla oli mielenkiintoinen kirja, Houghton County Directory 1905-1906. Hilille tiedoksi, että vähän ku puhelinluettelo. Monta oli tuttua nimeä, kun sitä hieman sain selailla. Lopulta irtauduttiin ja ajeltiin vielä ihmettelemässä Kalumeetin valtion kinoksia. Toiset oli tehnyt lumitöitä enemmän, toiset vähemmän.

Nälkäisinä ajettiin lopulta Applebee-ravintolaan syömään hyvät pihvit. Siellä ruokaa odotellessa, naapuripöydän vanhempi mies kysyi olemmeko suomesta. Myönnettiin olevamme. Ihanko oikeasti? Mistäpäin suomea? Olemmeko opiskelemassa? Lomalla? Eikö ole sukulaisia? Selvisi, että mies vaimoineen olivat 100% suomalaisia, mutta eivät puhuneet suomea. Vaimon suku oli Kiimingistä ja miehen suku Kukkolankoskelta ja sieltäpäin. Suomenkielen tunnistaa kuulemma aina sanasta "niinkö". Lähtiessämme saatiin vielä hyvän matkan toivotukset ja hei-heit! Mitähän se huominen täällä tuo tullessaan...?