PAISTAA SE AURINKO AMERIKKAANKI!

Heräsin aamulla ennen viittä, enkä päässyt heti uneen. Selailin pitkästä aikaa sähköposteja ja huomasin pari outoa viestiä. Ensimmäinen viesti oli Kanadan postilta. Olivat kuulemma yrittäneet toimittaa minulle pakettia, mutta eivät olleet tavoittaneet. -TÄH?! Toinen viesti oli Air Canadalta. Ilmoittivat, että Toronton lennon lipputilaus on onnistunut ja maksaa 675CAD. -WTF?!! Siinä vaiheessa viimeisetkin unet karisi silmistä. Outikin heräsi kuuden aikaan ja sitten yhdessä mietittiin heti kaikki mahdollisuudet, missä olen luottokorttia käyttänyt. Pikkusen oli ilikiä olo. Saatiin Päpikin hereille ja kerrottiin kuulumiset. Vähän meinas jänskättää, kun menin katsomaan luottokortin tapahtumia. Tilillä kaikki oli kunnossa ja saatiin huokaista. Ei me keksitty niille viesteille mitään järkevää selitystä, mutta seurataan tilannetta...

Taas kamat autoon ja tielle. Ajettiin katsomaan Lambeau Fieldiä, kun kerta Green Bayssa oltiin. Amerikkalaisen jalkapallon NFL-joukkue Green Bay Packersien kotiareena, joka vetää reilut 72500 katsojaa. Olihan se laitos! Näpsittiin muutamat ulkokuvat, kun AURINKO paistoi pilvettömältä taivaalta! Sitten käytiin vielä sisällä myymälässä ottamassa pakolliset juustopääkuvat.

Auringon paisteessa jatkettiin 190km etelämmäksi Milwaukeehen. Olipa heleppua matkantekoa! Ajettiin downtownilla sijaitsevaan kohteeseen yhtään arpomatta. Parkkitilaa ei sitten löydettykään ja taas voltattiin. Muutama kunniakierros hotellin ympäri ja nyt on meidän Dodge parkkihallissa omassa parressaan. Huoneisto on taas ihan kympin paikka. Eipä kehtaa moittia. Tilaa temmeltää ja näkymä kadulle.

Skypeteltiin hetki kotijoukoille ja suunnattiin aurinkoiseen kaupunkiin. Käpsyteltiin ympäriinsä ja tykästyttiin paikkaan ihan oikeasti. Mukavan näköinen kaupunki vesistöineen. Outikin löysi nyt itselleen lentolaukun. Kyllä oli tyttö onnellinen! Lopuksi vielä syöpöteltiin hotellia vastapäisessä irkkupubissa.

Illalla käytiin vielä jaloittelemassa pikku lenkki jokivarressa. Koitettiin ottaa muutamia kuvia, mutta eipä noista oikein mitään tullut. Ehkäpä uusi yritys huomenna, kun kaupungin valot taas syttyvät.

Pitänee vielä kertoa tähän loppuun, kun minäkin opin taas uutta. En koskaan lakkaa ihmettelemästä, että kansa joka rakentelee ydinaseita ja väittää käyneensä kuussa, on joissakin asioissa niin aikaansa jäljessä. Miten voi olla niin mahdoton tehtävä rakentaa toimiva ja käyttäjäystävällinen suihku?! Täällä suihkut on ammeen päällä kiinteänä seinässä. Hana on tietenkin siellä alhaalla ammeessa. Termostaatti/sekoittaja on siinä seinässä niiden välissä. Lähes jokaisessa hotellissa suihkut ja sekoittajat toimivat hieman eritavalla. Ajattelin tuossa sitten taas illalla ääneen, että millainen tekniikkalaji se on tuo suihkussa käyminen.

1) Ensin menet ammeeseen.
2) Opiskelet termostaatin käytön ja varmistat, että hanassa oleva nuppi on siinä asennossa, että vesi tulee hanasta, eikä suihkusta.
3) Käännät nopeasti termostaattia oikeaan suuntaan haluttuun/oletettuun lämpötilaan. Vesi syöksähtää varpaille.
4) Säätelet ja säätelet, että saat sopivaa vettä ja sitten se vaativin osuus...
5) Varaat toisella jalalla ammeen takareunaan ja sieltä kurkottamalla nykäiset hanasta nupin ylös ja samalla hyppäät takaseinälle, että et kastuisi kun yläsuihkusta ampuu jääkylmää vettä päälle!

Päpi purskahti nauramaan ja sanoi, että kuulostaapa tutulta. Jotakuinkin noin se menee. Outi kuunteli kauempana ja nauroi taas, että napa paukkui. Sitten se sanoi, että -"Minä lasken aina sitä vettä sieltä suihkusta niin kauan, että se on sopivaa". Daa! Niin mekin, mutta vaikea sitä on enää mennä säätelemään siihen suihkun alle! O nauroi kippurassa ja lopulta sai väännettyä rautalangasta. Sitä voi kuulemma seistä siinä ammeen vieressä ja mennä sitten vasta ammeeseen, kun vesi on sopivaa. :') -Pitänee kokeilla aamulla...

Ps. Muistinko mainita, että meillä paistoi tänään koko päivän aurinko pilvettömältä taivaalta?!

TULIMME RAPAKON TAA, AIKAAN PAHIMPAAN...

"...Se yö oli kylmin kaa-aa-ai, kotiseudulla dollarin". Herättiin kaupungin surkeimmasta hotellista, eikä aiheuttanut -"Jaba-daba-duu"-huutoja, kun avattiin verhot! Olihan sitä lunta tullut, vaikka koitin noita lohduttaa edellisenä iltana, että aina ne amerikkalaiset liioittelee, kun varoittelivat snowstormista.

Meni vähän etusivu uusiksi, kun oli tarkoitus vielä tutustua paremmin Hancockiin ja Houghtoniin. Aamupala naamariin, kaivoin auton esille ja keula kohti etelää. Ajomatkaa oli edessä 345km. Ensimmäiset vilunväristykset saatiin kilometrin ajamisen jälkeen, kun vastaan tallusti nuorimies kiltissä ja t-paidassa. Hetken matkaa keli oli siedettävä, mutta sitten alkoi Keweenaw baylta puhaltaa lunta vaakatasossa.

Sata kilometriä taivallettiin tuulessa ja tuiskussa. Minulle tuli outo mieliteko kuvata teille siellä tien varressa lomaraportti "Mauno Ahonen-tyyliin". Outikin lupasi tulla tuiskuun kuvaamaan. Ei vaan yksinkertaisesti löytynyt turvallista paikkaa pysähtyä, kun lunta oli paksusti tiellä ja näkyvyys pahimmillaan 20m.

Vähän ennen Chrystal Fallsia keli selkeni ja nähtiin taas tuttuja kylttejä. Oli niitä aiemminkin, mutta ei tehnyt mieli hidastella, saati pysähtyä. Nyt kuitenkin nähtiin ensimmäinen kyltti oikein etunimellä varustettuna.

Sitten me nähtiin Outin sanoin kalakkunan sukulainen, talakkuna! Iso kanalintu, ei kuitenkaan kalkkuna, mutta hyvin lähellä sitä. Tepsutteli hangella, eikä keretty kuvata, kun paineli jo piiloon pusikkoon.

Lähestyttäessä Green Bayta, sade muuttui vuoroin jääksi, vedeksi, rännäksi ja lumeksi. Tiet oli kuitenkin suolattu ja sulia. Annettiin ramppan kalakattaa ja jossain vaiheessa tajuttiin, ettei pelloilla ole enää lunta. Ei tiedetä missä lumiraja oli, mutta täällä lunta on enää pikkaisen jossain parkkipaikkojen laitamilla.

Nyt meillä on tosi mukava huoneistohotelli. Saatiin taas pestä pari koneellista pyykkiä, niin pärjätään. Ruokapaikkakin löytyi vierestä, kun pizzeria mainosti gluteenittomia tuotteita. Mama Oudi on muutenkin taas iskussa. Sillä on näläkä koko ajan! :) Huomiseksi on luvannut komeaa säätä. Katsellaan vähän kaupunkia ja sitten siirrytään 200km etelämmäksi, Milwaukeehen.

Matka on nyt puolessa välissä. Kaksi viikkoa sitten lähdettiin reissuun ja kahden viikon kuluttua meidän pitäisi taas istua koneessa. Nyt aletaan vaan metästämään niitä lämpimiä kelejä. Olen luvannut pirkoille, että vielä meidänkin lomalla mittari näyttää 25 astetta. Tarkoitan nyt celsiuksia ja ennen kaikkea plussaa. Farenheiteissa tälläkin hetkellä mittari näyttää +30 astetta.

VIIMEINKIN CALUMETISSA!

Mentiin heti herättyämme aamupalalle. Kello oli 08:40 ja aamupala yhdeksään saakka. Respassa oli tiskin takana kyllästyneen näköinen nainen, joka töksäytti huomenet. Outi luovutti heti alkuunsa ja luikki takaisin huoneeseen. Me Päpin kanssa yritettiin särpiä jotain. Kahvikin oli loppunut ja tämä palvelualtis tuli tömistellen keittämään lisää. Paahdeltiin leivät ja otettiin kahvit. Yhtäkkiä tämä "tamma suhina" puhalsi paikalle, löi eväät nippuun, tyhjensi jääkaapin ja vei kaiken mennessään pois! Kello oli 09:00. Aamupala oli loppunut.

Lähdettiin hotellista ja Kaijan mieliksi ajettiin sen maailman korkeimman intiaanin kautta.

                               

Seuraavaksi gepsiin naputeltiin osoitteeksi Bruce Crossing. Jos joku teistä sattuu muistamaan Yleltä tulleen dokumentin Haapalan veljeksistä, jotka asuivat yhdeksänkymppisinä poikamiehinä Michicanissa ja puhuivat sujuvaa suomea. Nämä veljekset olivat asuneet ikänsä Bruce Crossingissa, käymättä kertaakaan suomessa. Linkki ohjelman klippeihin on tässä... Haapalan pojat USA. Matkalla ihailtiin taas yhtä siniristilippua.

Kovin oli masentavan näköinen kylä tämä Bruce Crossing. Pistäydyttiin postikonttorissa ostamassa Marybeth Pertulta postimerkkejä ja naapurin internet-kahvilasta isot mukit kuumaa tiskivettä. Möivät sitä siellä kahvina. Oli tuo Tulpon pojan motellikin vähän huonossa hapessa. Lappu luukulla ja näemmä myynnissä. Nyt kannattais Kuusalaisten olla näpäkkänä, niiin vois jatkaa vielä samalla nimellä!

Jatkettiin ylöspäin kohti Houghtonia. Matkalla ei ollut mitään sen kummempaa, kuin muutamia suomalaisia tiennimiä ja aina vaan enemmän lunta. Kinokset vain kasvoivat teiden varsilla.

Sitten tulimme Toivolaan! Kylään joka sulatti Outin sydämen kertarykäsyllä. Poikettiin sivuun ja Outi huuti navin kanssa kilpaa "käänny takaisin, niin pian kuin mahdollista". Ei kuulemma aikonut astua sisään Mosquito Inn-ravintolaan, epäili katon romahtavan, kun oven lyö perässään kiinni. Nähtiin me yksi talo, jossa oli unohtunut ovi tuiskulla auki, eikä sitä enää sittemmin oltu yritetty sulkea. Savu nousi kuitenkin piipusta.

Lähestyttiin Houghtonia ja miltei jokaisessa mainoskyltissä luki suomalaisia nimiä. Oli Someron tehdas, Riutan myymälä, Kinnunenkin kauppasi jotain jne. Mentiin sillasta yli Hancockin puolelle ja jatkettiin ylös kohti Calumetia. Hancockin puolella osa kadunnimistä oli paremmallakin kielellä. :)

Hancockista oli noin 11 mailia Calumetiin. Ajeltiin vähän sellaisella avoimella mielellä, kun ei oikein tiedetty mitä odottaa. Kaikkialla näkyi kuitenkin merkkejä kaivostoiminnasta ja mainareista.

Calumetin historiallinen keskusta oli kuin jokin joulukaupunki. Jalkauduttiin ihmettelemään ja poikettiin ensimmäiseen lahjakauppaan. Sieltähän ei sitten heti päästykään irti. Italialaissukuinen kauppias, jolla oli tietenkin suomalaissukuinen vaimo alkoi kyselemään mistäpäin suomea ollaan. Kertoili tietoja suomalaisista Upper Peninsulan alueella. Sanoi, että tämän alueen asukkaista 75% on suomalaisia! Hänen poikansakin on naimisissa suomalaisen kanssa, jonka sukunimi on kuulemma vaikeahko... Niilekselä. Kauppiaalla oli mielenkiintoinen kirja, Houghton County Directory 1905-1906. Hilille tiedoksi, että vähän ku puhelinluettelo. Monta oli tuttua nimeä, kun sitä hieman sain selailla. Lopulta irtauduttiin ja ajeltiin vielä ihmettelemässä Kalumeetin valtion kinoksia. Toiset oli tehnyt lumitöitä enemmän, toiset vähemmän.

Nälkäisinä ajettiin lopulta Applebee-ravintolaan syömään hyvät pihvit. Siellä ruokaa odotellessa, naapuripöydän vanhempi mies kysyi olemmeko suomesta. Myönnettiin olevamme. Ihanko oikeasti? Mistäpäin suomea? Olemmeko opiskelemassa? Lomalla? Eikö ole sukulaisia? Selvisi, että mies vaimoineen olivat 100% suomalaisia, mutta eivät puhuneet suomea. Vaimon suku oli Kiimingistä ja miehen suku Kukkolankoskelta ja sieltäpäin. Suomenkielen tunnistaa kuulemma aina sanasta "niinkö". Lähtiessämme saatiin vielä hyvän matkan toivotukset ja hei-heit! Mitähän se huominen täällä tuo tullessaan...?

PARI MUUTTUJAA...

Edellisenä iltana käytiin Päpin kanssa pizzalla, kun Outi kutjotti. (Se samainen jannu, joka ei tarjoillut minulle juotavaa, tarjoili Outille mitä ilmeisemmin pilaantunutta salaattia). Foshey Towerissa sijaitseva Key's puolestaan tarjoili meille isot pizzat ja myös samalla "dogibäkit". Tänäänkin on sitten syöty vielä sitä pizzaa.
Hotellille palatessa näpsittiin muutamia kuvia öisestä Minneapolisista.

11am kirjauduttiin ulos ja -ullatus, ullatus!- vetäsin taas yhden liittymän pitkäksi ja otettiin vauhtia kehätieltä. Tämä oli näemmä enemmän sääntö kuin poikkeus. Noh, nähtiinpäs vielä kerran Minneapolisin skyline.

Seuraavaksi ylitettiin Missisippijoki. Nyt on sitten sekin nähty. Kerran vaan vilahti autonikkunasta. St Paulin skyline oli huomattavasti vaatimattomampi, eikä huvittanut jäädä sitä enempää pällistelemään. Piti tarkkana seurata, että osasi kaupungista ulos oikealle tielle. Osattiinhan me, eikä tehnyt tiukkaakaan. Dodgen tankissa oli käynyt taas pyörre ja tankki oli tyhjä. Kurvasin Hwy 94:ltä sivuun tankkaamaan. Hampaita nauratti, kun katsoi kuittia tankkauksen jälkeen. Tankillinen bensaa maksoi euroissa alle viisikymppiä.

Ennen Baldwinia nähtiin ensimmäiset biisonit. Hätäisimmille tiedoksi, kyseessä oli siis biisonifarmi! Ei ne onneks täällä vapaana kulje. Lisäksi oli havaittavissa, että kaikenlainen maatalous lisääntyi.

Niin ja on jäänyt kokonaan kertomatta, että on nähty jo kaksi kalkkunaa. Molemmat on vaan ollut ketarat ojossa tienvarressa. Elävää yksilöä odotellessa... Sitten nämä ah' niin ihanat peurat. Niitä raatoja nähtiin tänäänkin useita kymmeniä. Täytyy vaan toivoa, ettei napsahda meidän keulaan.

Baldwinista suunnattiin tielle 63. Lähdettiin siitä pätkimään kohti Ironwoodia. Seudut olivat vain pelkkää maaseutua. Monenlaisia särkyneen pyörän karjatiloja nähtiin. Useampia kotkia taas bongailtiin, mutta yhtä valkopäätä pysähdyin kuvaamaan, kun istui taas puussa. Tiet olivat hyväkuntoisia, eikä muuta liikennettä paljon näkynyt. Aurinko paistoi ja rattaat oli pyöreät! Sitten vähän ennen Claytonin pikkukylää...

... vastaan ajeli Seriffi. Huomasinhan minä sen, -kohdalla! Nämä on täällä semmosia kameleontteja, että ei koskaan tiedä minkä värisellä ja mallisella autolla ne milloinkin liikkuu. Tällä oli musta auto. Näin sen läheltä.
Vilkaisin peiliin, sanoin pirkoille, että -"Jarruttaa! Nyt kääntyy... ja nyt on vilikut!". Damn! Himmailtiin vähän, että se tulee lähemmäs ja ajettiin sivuun. Jostain syystä meitä vaan huvitti koko tilanne. Kenelläkään ei ollut hajuakaan, paljonko olin ajanut. Jotenkin oli vaan sellainen mielikuva takaraivossa, että se korkeintaan vannottaa, niin kuin siinä suomen kahvimainoksessa.. "Vannon, kautta kiven ja kannon..."

Seriffi tepsutteli autolle leveästi hymyillen, toivotteli hyvät päivät ja kysyi arvaisinko miksi pysäytti. Sanoin, että minulla on jonkinlainen aavistus. Kyseli tiedänkö paljonko on nopeusrajoitus. Enhän minä voinut sitä tietää, kun en näe niitä lätkiä suomessakaan! Sanoin olevani suomesta. Kauheasti teki mieli lohkoa jotain "viisasta" maailman nopeimmasta kansasta. Kyseli korttia ja ihmetteli vahvasti kansainvälistä ajokorttia. Suomalainen kortti kyllä sitten kelpasi. Tämä "sekaannus" mailien ja kilometrien suhteen tuntui kuitenkin lievittävän tilannetta. Enkai minä niin tyhmä ollut, että olisin sanonut, että meidän autossa voi mittariston näkymän vaihtaa nappia painamalla. Hymy pysyi miehen naamalla ja me hymyiltiin kolminverroin takaisin! Sitten se kyseli jotain, mitä me ei millään meinattu tajuta. Lopulta Outi tajusi, että se kysyy onko meillä "haku päällä"! EI, ei herrantähden olla etsintäkuulutettuja! Seriffi poistui korttien kanssa autoonsa ja me odoteltiin. Viimein se palasi, palautti kortit ja sanoi, että koska meille ei voi lähettää sakkoa, minut pitäisi viedä vankilaan. Väistämättä alkoi Jailhouse rock soida päässä. Sitten se esitteli meille, että kun navigaattorissa alkaa vilkkua punainen täytyy hiljentää. Sitten tuli se "lupaan ja vannon"-kohta ja sitten se toivotti meille hyvää ja turvallista matkaa. :) Kauheesti teki mieli kysyä, että haluaisko se mun matkablogiin. Oisin niin mielellään ottanut kuvan seriffistä, mutta ei ukkaltanu enää riskeerata.

Kauheesti oli sitten loppumatkasta niitä nopeusrajoituksia! Ettei matkanteko olisi ollut liian helppoa alkoi navigaattori sekoilla keskellä jotain tajuttoman suurta kansallispuistoa. Yritti käännättää meitä teille, joita ei ollut koskaan ollut olemassakaan. Välillä taas joillekkin epäilyttäville pikkuteille. Matkan varrella koitti Outille kuitenkin se kauan odotettu hetki... se pesukarhu! Kerkesi kuitenkin luikkia piiloon puun juurelle ja kurkisteli sieltä meitä. Saatiin kuitenkin kuva todisteeksi ja Outille toooooosi hyvä mieli! :)

Yhdellä tieosuudella, jossa ei näkynyt auton autoa kymmeniin kilometreihin, alettiin jo miettiä, että kumpi olisi "mukavampi" tilanne. Se, että autosta hajoaa vaihdelaatikko vai se, että O alkaa synnyttämään. - Jotenkin kai sitä pitää ihtiään viihdyttää! Lopulta, mitä ihmeellisimpien tieosuuksien jälkeen saavuttiin Montrealiin. Pikkaisen meitä huvitti. Kohta kuitenkin nähtiin edessä jotain tuttua...

Ja ei, ei käyty koputtamassa oveen. Jatkettiin matkaa, ylitettiin osavaltion raja ja saavuttiin Michicanin puolelle. Tuumattiin Outin kans, että eikös täällä USA:ssa oo vähän sellainen tapa, että kun vaihtaa osavaltiota, niin saa kaikki vanhat synnit anteeksi?! Meinaan, että aloitetaan puhtaalta pöydältä ja huomenna taas matkanteko luistaa. ;) Osuttiin Ironwoodiin. Hotelli täältä varattiin eilen, joten linkki majoitukseen ei pidä enää paikkaansa. Tämä on varsinainen metropoli! Kyläpahasesta ei sen enempää ole kerrottavana, kuin käytiin kuvaamassa vähän Matsille terveisiä...

MÄRÄNNY PÄIVÄ

Aamulla oltiin vilipittömästi onnellisia, kun meidän aprillijäynä oli uponnut lukijoihin. Ei toki kaikkiin, mutta tärkeintä, että Kaijaan ja Hiliin. Niin ja tietenkin Inkaan. :) Ihmeteltiin, että miten Jutta ei ollut kommentoinut ja tultiin siihen tulokseen, että joko se ei oo kerennyt lukea blogia tai sitten se istuu netissä ja etsii sitä videoklippiä. Jälkimmäinen veikkaus osui oikeaan! Hyvästä yrityksestä olet Jutta ansainnut tuliaiset! Huvittihan meitä myös ajatus Hilistä esittelemässä Costnerin kuvaa matkahuollon asiakkaille.

Aamusaunan ja uinnin jälkeen lähdettiin käpsyttelemään kaupungille. Syötiin "aamupala" eräässä pubissa ja kun tilasin palanpainikkeeksi tumman oluen, niin tarjoilija kysyi paperit! Piti kysyä uudelleen, että ymmärsinkö nyt oikein?! Ja joo, papruja se multa oli vailla. Kaivelin korttikotelon, eikä minulla ollut minkäänlaista ID:ta mukana. Se eskimon näköinen jannu koitti vaan tivata niitä edelleen. Kysyi, että miksi minulla ei ole hekkareita?! Sanoin sille aika painavasti, että "KOSKA OLEN KOLMEKYMMENTÄ YHDEKSÄN VUOTTA"! (Nyt vasta huomasin, että tulipa valehdeltua pari viikkoa ikää vanhemmaksi). Se sanoi, että minun täytyy pitää ID mukana, koska näytän niin nuorelta. Eipä paljon enää imartelut auttanut. Piti tilata Coke... (hmph') -Kahtokkee nyt tuota nuorta naamaa!

Tassuteltiin kaupungilla, mutta jotenkin eilinen shopping-maraton painoi vielä jaloissa. Muutenkin Minneapolisin downtown ei kyllä yltänyt minun suosikkeihini. Liekkö St Paulin puolella parempi meininki? Olin eilen ostanut itselleni uudet "melkein aidot" aurinkolasit ja aina kun yritin katsoa alaspäin, niin olin kuin vekkulassa! Ei tuntunu hyvältä, kun ei tiennyt nostaakko jalkaa vai varoakko monttua! Kierreltiin aikamme ja päätettiin lähteä takaisin hotellille. Puolitoistaviikkoa on reissattu, niin kai sitä jo kaipaa sen pakollisen vapaapäivän. Palatessa poikettiin paikalliseen Liquor storeen, kun piti Päpille saada valkkaria. Huom. Päpille! Siellähän se taivas aukeni! Olo oli kuin Tallinnan Super Alkossa. Äärettömät määrät erikoisoluita, viinejä ja viskejä - ja ihan ilimasiks! Piti kuitenkin pitää suitset tiukilla, ku ei ollut niitä papereita! Laitettiin Päpi tiskille, että jos se sais ne ostettua... - Saihan se! Ja ilman papereita! ;)

Nyt on siiten vaan rötkötelty hotellilla, katottu tv:tä ja ladattu akkuja. Illalla, kun kaupungin valot syttyy, suunnataan syömään. Huomenna onkin sitten taas autoilupäivä, kun lähdetään kohti tuntematonta. Mennään Michiganiin, eli osavaltio vaihtuu, mutta aikaero pysyy vielä samana.

ETTEI MENE AIVAN YÖUNET...

...täytynee sanoa, - APRILLIA! ;)

Kenenkään ei ole hyvä mennä nukkumaan vihreänä. Lisäksi ajateltiin, että Hili laittaa se Costnerin kuvan vielä Maaselkään, niin siinä sitä sitten ollaan. Kiva kuitenkin, että juttu kelpasi, vaikka se olikin täysin allekirjoittaneen mielikuvitusta. Outikin aikoi nyt aamusaunassa pestä nimmarin pois, vaikka minä sen niin taidolla siihen sen käteen kirjoitin. Sen verran jutussa oli kuitenkin totuuden siementä, että kaudenavausjuhla siellä oli ja tv-kameroitakin paikalla. Twinsit ja Costner vaan puuttuivat. Twinsit aloittavat kauden vierasottelulla Chicagossa.

Nyt nämä suuntaa aamusaunaan ja uimaan. Viettäkää te viihtyisä ilta ja nukkukaa hyvin. ♥

ENEMMÄN KU SATA JÄNISTÄ!

Minneapolis day one. Aamu aloitettiin uinnilla ja saunalla. (Tai oikeastaa Inka yritti aloittaa sen jo kuudelta skypettämällä. Onneksi päästiin vielä untenmaille senkin jälkeen). Hotellissa on aito suomalainen sauna, varustettuna Helon kiukaalla. Kaikkea nuo reppanat vaan ei tajua. Löylyvesikiulu on pultattuna lattiaan kiukaan viereen! Pitäis palkata joku yön timo heittämään löylyä, että sais saunoa ihan rauhassa.

Saunan jälkeen kuotastiin kamppeet niskaan ja lähettiin suunnistamaan kohti Bloomingtonia. On se vaan niiiiin mun lempparihommaa tuo autoilu täällä Minneapolisissa. Ainakin yksi ramppi pyyhkäistiin taas Hwy:lla pitkäksi, kun tuo navi oli vetäny herneen neppariin, eikä se enää puhunut mulle. Niin vaan kuitenkin osattiin lopulta määränpäähän. Mall of America on kauppakeskus, jossa on 520 liikettä neljässä eri kerroksessa. Pinta-alaa 2,5 miljoonaa neliömetriä. Tietenkin sieltä löytyy myös sisähuvipuisto.

Löytyi myös liike, jossa lapsi sai valita itse pehmolelun "nahan" ja sitten se täytettiin, ommeltiin kiinni ja valittiin sille vaatteet. Meidänkin "lapsi" kävi tutustumassa tehtaaseen.

Ruokapaikkoja ostarista löytyy myös joka kerroksesta ja joka lähtöön. Päädyttiin Cadillac Ranch-nimiseen ravintolaan. Olipas viihtyisä paikka ja tooosi kiva tarjoilija. Sisustettu vähän Hard Rock-tyyliin ja mitkä eväät! Tilattiin Outin kanssa pihvit ja ne meni kyllä makunsa puolesta heittämällä Top kolmoseen! Ruokahan ei täällä suomen mittapuulla mitattuna maksa paljon mitään. Päpikin tilasi pizzaa muistuttavan "kanalätyn", jota ei edes jaksanut kokonaan syödä. Ateria maksoi ison jääveden kanssa 5,35$, eli 4,28€.

Syönnin päälle jatkettiin tepsuttelua ja satuttiin keskusaukiolle. Väkeä oli siellä ku Halapa-Hallissa kahvitarjoilupäivänä. Aikamme ihmeteltiin touhua, kun tv-kameroita oli joka kulmassa ja ukkoja baseball-kamppeissa. Selvisihän se meille lopulta. Siellä oli Twinsien (baseball-joukkue) season opener celebration, eli kaudenavaus juhla. Yhtäkkiä minä tajusin, että siellä on KEVIN COSTNER! En edes olisi tunnistanut sitä niin kaukaa ulkonäöstä, mutta tunnistin äänestä. Sitten löydettiin jalat alle! Alkoi kauhea rynniminen lähemmäs. Minä raivasin tietä, kuin jäänmurtaja ja Outi tuli rohkeasti perässä. Oltiin kuitenkin sen verran myöhässä, että se lopetteli juttunsa "lavalla" ja siirtyi tv-haastatteluun. Vaihdettiin ihmismassassa suuntaa ja rynniminen jatkui. Päästiin lopulta ihan siihen kohdalle ja tehtiin kaikki temput, että saatiin huomiota herätettyä. Yksi kamera kuvasi meitä koko ajan. Varmaankin niitä huvitti tuo isomahainen siellä teinien joukossa. Lopulta haastattelija kysyi meiltä jotain, mistä ei saatu edes selvää. Outi selvitti vaan sille, että ollaan Suomesta ja täällä lomalla. Costner hymyili, sanoi kai jotain Outin mahasta (älkää kysykö mitä) ja otti tussin esiin kirjoittaakseen nimmareita. Outi ojensi kätensä ja sai ensimmäisenä nimmarin. Minä en löytänyt taskusta, kuin ryppysen kassakuitin ja siihen se nimensä raapusti. - LEEEEEEEEE !!!!!!!!! Sitten vasta huomattiin, että Päpi on jonkin matkaa meidän takana ja sen laukussa minun kamera. Tilanne oli kuitenkin nopeasti ohi ja kuva jäi siinä ottamatta. Kysyttiin yhdeltä kameramieheltä, että miltä kanavalta ja milloin tämä tulee ulos? Se sanoi, että tilaisuus on suora, mutta klippejä siitä näytetään urheilukanavalla pitkin viikkoa. Kanava siis on FOX SPORTS NORTH. Koittakaapa joku katsoa löytyykö se esim. YouTubesta. Jos sen sais sieltä imuroitua, että mekin nähtäisiin. Varppina tuodaan erikoistulijaiset sille, joka sen sieltä saa talteen!

Eihän siitä shoppailusta sitten enää mitään tullut. Oltiin pikkusen täpinöissään! Eikä mistään muusta osattu puhua. Yhtäkkiä Päpi huomasi, että eikö se (Costner) nyt kävele tuolla... Kamera käteen ja zoomaamaan! Sainhan minä siitä lopulta kuvan. Tuntui ainakin yhtä hyvältä, kuin sen suden näkeminen!!

Kello oli tasan kahdeksan kun lopulta käveltiin ostarista ulos. Kahdeksan ja puoli tuntia jaloilla ja pikkasen voi sanoa, että se tuntuu. Naputtelin navia ja sain sen taas puhumaan. Ajaa päräytin takaisin hotellille ihan sukkana! Ei yhtään liittymää pitkäksi! On se heleppua, ku lapsen lyöminen! Hotellin pihalta napattiin vielä muutama city by night-kuva ja sitten kiireesti siirtämään kuvia koneelle.

Semmää vaa sanon, että mitähän unia me ensyönä sitten nähdään?! Oli meinaan pikkasen erilainen päivä!